PasiSillanpää

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Henry Fordin väitetään sanoneen: ”Älkää nuoret liikaa säästäkö, itsekään en säästänyt dollariakaan ennen kuin täytin 40”. Jos väite pitää paikkansa, Henry Ford ehti elämässään säästää 43 vuotta, sillä hän oli kuollessaan kahdeksankymmentäkolmevuotias.

Kymmenen vuotta sitten 30-vuotias britti Steve Way oli yli satakiloinen, tupakkaa polttava ja pubissa illat istuva kehäraakki. Noin kuukausi sitten nyt 40 vuotta täyttänyt urheilija Steve Way juoksi kansainyhteisön kisassa maratonin aikaan 2.15.16. Tällä ajalla hän oli kisan kymmenes ja toiseksi paras eurooppalainen.

Viestintäalan yrittäjä Pekka Sivonen teki konkurssin 1995 ollessaan 34-vuotias. Seuraavana vuonna hän perusti Digian, joka teki hänestä lopulta varakkaan miehen.

Pepe Willberg ehti täyttää 67 vuotta, kunnes hän teki levyn, joka nousi arvostelumenestykseksi ja tuotti hänelle tänä vuonna hänen elämänsä ensimmäisen henkilökohtaisen kultalevyn. Matkan varrella Pepe Willbergiä on koeteltu monilla vaikeuksilla, jotka voisivat kaataa tavallisen miehen pysyvästi sängyn pohjalle.

LIsätään tähän listaan nyt vielä se, ettäyksi tuttavani saavutti Taekwondon mustan vyön 65 vuotiaana ja on nyt aloittanut kitaransoiton harjoittelun. 

Maailma on täynnä innostavia esimerkkejä ihmisistä, jotka onnistuvat, vaikka kukaan ei siihen uskoisi. Luulemme että aika on jo ajanut heidän ohi. Ikuinen lupaus on jäänyt ikuiseksi lupaukseksi, joku ei ehdi edes lupaukseksi, kun jo romahtaa. Uskomme jatkuvasti että nuoremmat sukupolvet tulevat takaa ja juoksevat kaikilla elämänalueilla ohitsemme. Samalla aika juoksee meitä nopeammin. Niin sen ei tarvitse olla.

Ihmisen onni on kiinni paitsi tuurista, myös yrittämisestä. Menestyneimmät ihmiset ovat tehneet enemmän virheitä kuin muut. Suurista suurimmat voisivat usein saada Nobelin palkinnon siitä, että eivät ole lannistuneet. Meitä kaikkia lyödään välillä kymmenen kilon moukarilla ja se sattuu. Silti jotkut meistä jaksavat uskoa parempaan tulevaisuuteen, vaikka ovat saaneet siitä moukarista kymmenen kertaa. Olli-Pekka Karjalainen lennätti moukaria valtavalla motivaatiolla. Pitkään luultiin, että hän oli jälleen yksi esimerkki ikuisesta kakkosesta, kunnes tänä vuonna hänen pronssimitalinsa muuttui kultaiseksi, koska kilpakumppanit jäivät kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä. Karjalainen ei lopettanut uraansa pieniin vastoinkäymisiin, vaikka usein näytti siltä, että se korkein palli kansainvälisissä kisoissa jää ikuiseksi haaveeksi.

Me luovutamme vähän liian usein vastoinkäymisissä. Vaikka se on inhimillistä, on hyvä ymmärtää, että jotkut nousevat vaikeuksistakin, eivätkä he kaikki ole yli-ihmisiä. Tie voi olla pahuksen pitkä ja kuoppainen. Voi olla että valoa ei näy missään. Uskomme saattaa loppua monta kertaa kesken. Tunnemme yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista ja joudumme olemaan muiden naurunalaisena.

Me puhumme siitä, kuinka tärkeitä ovat ystävät ja kuinka läheiset voivat nostaa ihmisen ylös. Mutta ihminen voi nousta ilman heitäkin. Pahuksen kovaa se on. Itse uskon siihen, että koskaan ei ole oikea hetki luovuttaa. Monen asian suhteen on itselläkin joskus tehnyt mieli luovuttaa, mutta sitten aina jostakin tulee jotakin, mikä saa yrittämään vielä kerran.

Olen varma, että sinäkin voit, kun vain rohkaiset itsesi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Jukka Laine

Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu menestyminen. Me olemme tottuneet hyvänä kakkosena olemiseen.

Henry Fordista sanoisin että siinä kiteytyy amerikkalainen unelma. Hän ehti tienata enemmän kuin olisi ehtinyt kuluttaa :)

Käyttäjän PasiSillanp kuva
Pasi Sillanpää

Niin. Onko se kuuluisa suomalainen sisu sitä, että mennään läpi harmaan kiven mieluummin, kuin kierretään se kivi kuten kilpaijatkin tekevät ja juostaan sitten lopulta heiltä karkuun?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset