PasiSillanpää

Kokemuksen arvo

Elokuussa minulle tarjottiin lounas, josta minun olisi pitänyt maksaa. Sain vajaan kahden tunnin keskustelussa enemmän kuin kymmenellä tavallisella bisneslounaalla.

Pöydän toisella puolella oli vuosien työelämäkokemusta, jota ei voi olla arvostamatta. Aito ihminen ilman itsekorostusta, ylisanoja ja hehkutusta. Monta mielenkiintoista tarinaa, paljon mielenrauhaa, itsetuntemusta ja kykyä päästä asioiden ytimeen. Kohtasin sinä päivänä ihmisen, jollaisia yrityselämässä voisi olla enemmän. Osaan samaistua häneen, mutta nöyränä on todettava, että tarvitaan vielä monta kilometriä päästä yhtä pitkälle.

Joskus kokemus on korvaamatonta

Henkilöitä rekrytoidessa puhutaan kulttuurisopivuudesta, innostuksesta ja osaamisesta. Yksinkertainen ohje rekrytoijalle on palkata ensisijaisesti innostusta, mutta huomioida sen sopivuus vallitsevaan yrityskulttuuriin. Sitten jossakin kolmantena tulee osaaminen. Kuten kaikki tiedämme, sitä voi kasvattaa niin koulutuksella kuin tekemällä töitä käytännössä.

Mutta kokemukseen suhtaudumme ristiriitaisen pelonsekaisesti. Kokenut ihminen haastaa meidät ja hän pyrkii tekemään asioita omalla vahvuusalueellaan. Hän tunnistaa riskit ennakolta ja suhtautuu monen turboduracellpupu esimiehen kauhuksi rauhallisesti kiihkeärytmiseen työhön.

Kokemus on pelottavaa, koska se on jotakin mihin emme saa otetta. Kun kokenut on tehnyt asiat 10.000 kertaa ja innostunut pomo tulee neuvomaan kivoja uusia juttuja, syntyy Kimi Räikkösmäinen tilanne. "I know what I am doing". Believe me, aika usein niin onkin, vaikka me yrittäisimme väittää toisin. Kokeneen intuitio on nopeampi kuin puolen vuoden kuluttua tehtävä henkilöstö- tai asiakaskysely. Mutta siitä on vaikea saada otetta. Sitä ei saada kykettyä johdon hienoon mittaritauluun, eikä siitä ole KPI mittariston hälytysmerkiksi. 

Kokemus luuttuaa innostuksella lattiaa

Me keskustelelimme johtajista. Suomi on täynnä stressaantuneita pikkupomoja ja isoja johtajia. Meille molemmille on tullut eteen tapauksia, joilla on vaikeuksia puhua ainoastakaan asiasta suoraan. Vaimolle ei voi valittaa töistä eikä hallituksen puheenjohtajaa saa pelotella sillä, että toimitusjohtaja on just nyt sikaväsynyt. Alaisille ei uskalleta paljastaa osaamattomuutta ja heikkouksia eikä johtoryhmäläisiä voi käyttää Leelian lepotuolina auttamassa ylös masennuksesta.

Tilanne on kuvatun kaltainen niin kauan, kunnes joku kokenut uskaltaa sanoa ja pysäyttää. Pysäyttämiseen tarvitaan kokemusta, koska pysäyttämisen seuraukset ovat julmetun vahvat. Pysäytyksen voi tehdä vain henkilö, jota pysäyttämisen tarpeessa oleva ihminen voi arvostaa. Sillä se pysäytys sattuu. Se on kuin ajaisi polkupyörällä päin puuta ilman kypärää. Ihan oikeasti se saa raavaankin miehen oksentamaan ja ripuloimaan samaan aikaan. Ja tämä kielikuva ei ole kielikuva, vaan todellinen tapahtuma. Se saa mielen tärisemään. Siksi siihen tarvitaan kokemusta.

Hän joka on saanut riittävästi köniinsä katkeroitumatta kohtaloonsa, pystyy johdattamaan epätoivoisen ihmisen mustista sävyistä takaisin valoon. Hän tietää miltä itsestä tuntuu hävetä, pelätä ja itkeä. Kaikista itkupotkuraivareista huolimatta, kokenut tietää, että oikea suunta löytyy.

Kuka uskaltaa olla se ikävä, joka tuo ilon ja onnistumisen?

Jaoimme ajatuksen siitä, että hyvä johtajan neuvonantaja on sellainen, joka ei pelkää johtajaa eikä johtajan reaktiota. Ne johtajatkin ovat vain ihmisiä. He ovat samanlaisia pikkupoikia tai raivopäisiä hirviöitä, kuin omissa kotioloissammekin näemme. Ainoa ero on se, että he ovat vuosien aikana oppineet rakentamaan kuoren, joka pitää heidät itsensä kasassa. Sattui mitä vaan, naama ei värähdäkään.

Se sairastuttaa johtajan ja tarttuvana tautina koko organisaation. Se on salakavala, hitaasti hiipivä tartuntatauti, joka muuttuu paiseeksi, joka pitää puhkaista. 

Vain kokemus auttaa paukauttamaan tuon paiseen oikealla tavalla. Kääntämään ihmisen negatiivisesta positiiviseksi, pelokkaasta rohkeaksi ja itsesäälin vallassa olevasta innostavaksi. 

Arvatkaa huviksenne mitä sillä kokemuksella on arvoa? Ihan villejä arvauksia? Mitä sanoisitte, jos sen avulla on saatu useamman miljoonan tulosparannus yritykselle? Tai luiskassa ollut pomo on noussut konsernijohtajaksi? Ehkä pelastettu parisuhde ja edesautettu avioliiton syntymistä? Tai ihan vaan saatu synkkä ihminen hymyilemään.

Sanokaa mitä haluatte ja uskokaa mihin tahdotte. Minä uskon siihen, että omat epäonnistumiset voivat parhaimillaan olla kokemuksia, joilla autetaan muita pääsemään nopeammin yli omista ongelmistaan.

Ne eivät ole pikkupoikien tai tyttöjen juttuja. Eikä niistä kirjoiteta avoimuuden nimissä jokaisessa some päivityksessä. Niiden arvo mitataan muilla tavoilla. Sata kertaa arvokkaammilla mittareilla. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän PekkaReiman kuva
Pekka Reiman

Kirjoitit asiasta, jolla on demografinen tausta. Niitä seinille hyppiviä pikkupomoja syntyy suurten sukupolvien eläköityessä.

Sodanjälkeisillä suurilla ikäluokilla on jälkeläisensä, nyt kolmekymppiset "perintöruhtinaat", jotka alkavat olla vauhdissa, mutta eivät ole ehtineet kerätä kokemusta vastuuseen. Jo 70-luvulla tästä ilmiöstä varoiteltiin: väliinputoajasukupolven kokemus ja näkemys on vaarassa jäädä hyväksi käyttämättä.

Ilmeisesti istuit lounaalla 50-60 -vuotiaan "kaiken kokeneen" kanssa.

Käyttäjän PasiSillanp kuva
Pasi Sillanpää

Jep. Itse lähestyn kovaa vauhtia viittäkymppiä ja keskustelukumppanini oli reilut 10 vuotta vanhempi.

Itsekin olen paljon nähnyt ja kokenut, mutta silti toiselta ihmiseltä saatu näkemys ja kokemus toivat paljon lisää.

Käyttäjän rutanen1965 kuva
Jari Rutanen

Upea teksti, kiitos Pasi!

Puuttuvaa kokemusta ei todellakaan voi korvata millään muulla ominaisuudella tai kiivalla touhuilulla.

Ihailen kovasti mm. kokeneita rakennusammattilaisia; He tekevät työnsä rauhallisesti ja varmasti, samalla jutellen mukavia. Mainoita esimerkkejä meille kaikille.

--

Pasin tekstistä herää kysymys, millainen maailma olisikaan jos me vain uskaltautuisimme rohkeasti olemaan oma itsemme vailla egoismia ja ulkoisen hyväksynnän hakemista. Lopettaisimme turhan puristamisen ja luottasimme siihen, että elämä kantaa ja me jokainen toinen toistamme.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö

Omaan ajatteluuni erään käännekohdan muodosti arkkipiispa John Vikströmin -90 luvulla iltapäivälehdelle antama haastattelu, jossa hän varoitteli suomalaisia ranskalaisuudesta - siinä kun ihminen luulee voivansa itse selittää läntisen ajattelun syvimmät synnyt.

Tänään kehottaisin ihmisiä oravanpyörässä juoksemisen sijaan syntymään uudestaan - jo täällä maan päällä.

Ei ihmistä ole luotu pelinappulaksi eikä numeroksi suuren prosessijohtajan taulukoissa.

Usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus. Todella suuri on pientä. Kuten kännykkä jossa toteutuu ihmisen mittakaava. Samoin internetissä ja IKEA:n kalusteissa, koska monella on tarve näpräillä käsillään kokoon jotakin uutta luovaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset