PasiSillanpää

Vuosi pelolla lannistetusta kansasta - mikä muuttui vuodessa

Sain eilen tekstiviestin eräältä tunnetun yrityksen toimitusjohtajalta: "Naulan kantaan." Ensin luulin että viesti oli tullut minulle vahingossa, mutta tuli ilmi, että hän oli törmännyt uudelleen lähes vuosi sitten kirjoittamaani blogiin "Pelolla lannistettu kansa". Kirjoitus on vuoden sisään kahdesti lähtenyt uudelle kierrokselle sosiaalisessa mediassa. Siksi on ehkä sopiva hetki päivittää siinä olleita näkemyksiä tähän päivään. 

Ydinväittämäni oli se, että meillä on aina totuttu johtamaan pelkojen kautta eikä pelkojen kautta johtaminen enää toimi. Me tarvitsemme johtajia, jotka kykenevät tuomaan innostusta ja antamaan suuntaa. 

Kirjoitin blogin samalla hetkellä kun hallitus ja työmarkkinajärjestöt väänsivät aluksi yhteiskuntasopimuksena ja sittemmin kilpailukykysopimuksena tunnettua ratkaisua ja samalla sote ratkaisun neuvottelut olivat kuumimmillaan. Kiky sopimusta lähdettiin rakentamaan uhkauksilla, että ay-liike menettää valtansa, mikäli sopimusta ei synny.

Sen lopputuloksena hallitus on menettänyt valtansa työmarkkinoihin 

Hallitus loi neuvotteluihin turvattomuuden ilmapiirin, josta puhuin viime vuoden blogissani. Turvattomuuden ilmapiirissä meistä tulee eläimiä. Huomiomme kiinnittyy oman elämisen kannalta oleelliseen ja yhteisöllisyys kärsii. Pelko on yksi huonoimmista innovaattoreista, koska pelon hetkellä katse on vain selviytymisessä, kun erityisesti politiikassa sen pitää olla kauempana.

Kilpailukykysopimus on lopulta vitsi, jota hallitus ymmärrettävästi tahtoo helliä. Kilpailukykysopimus keskittyy vanhan maailman saattohoitoon, vaikka meillä on paljon suurempi haaste luoda uutta. Me olemme maailman innovatiivisimpana pidetty kansa, joka innovaatioiden kärkisijoituksesta huolimatta on erittäin huono myymään ideoitaan. Emme uskalla, koska meille on opetettu, että asioista ei pidä huutaa, ellei ole satavarma, että on oikeassa.

Meillä on totuttu siihen, että asioista ei puhuta liian suureen ääneen, ennen kuin on valmista. Suurten ideoiden ihmisiä on pidetty höpöttäjinä, taivaanrannan maalareina tai heidän suhteellisuudentajunsa on muuten vaan jotenkin vinksallaan. Jos jokin tuntuu itsellemme mahdottomalta, ei se saa olla muillekaan mahdollista. 

Me tarvitsemme rohkeutta olla oma itsemme ja lupaa keskustella avoimesti

Kaikissa vellovissa keskusteluissa on yksi erityisen kiinnostava piirre. Meidän on pakko olla jossakin leirissä. Et voi olla samaan aikaan duunarin ja yrittäjän tai suuryrityksen puolella. Et voi myöskään olla korkeasti sivistynyt ja samalla keskustella vähemmän koulutettujen kanssa kasvotusten. Sinun on valittava ryhmäsi ja hyväksyttävä sen kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt. Ja ne säännöt ovat joskus huvittavampia kuin paraskaan satiiri. 

Meillä on umpimielisiä tutkijoita, joiden mielestä tutkimuksesta käytävän keskustelunkin on noudatettava tieteellisen tutkimuksen kaavaa. Meillä on rasisteja, joiden mielestä ainoa tapa keskustella rasismista on olla itsekin rasisti. Meillä on vasemmistolaisia, joiden mielestä vasemmistolainen ei saa tehdä rahaa. Ja meillä on yritysjohtajia, jotka pitävät sosiaalista vastuuta edelleenkin vain luksuksena. 

Niin kauan kuin olemme omissa ryhmissämme ja rakennamme niille joustamattomat säännöt, emme saa rakentavaa keskustelua aikaiseksi. Niin kauan kuin rakentava keskustelu puuttuu, emme mene eteenpäin yhdessä, vaan jokaisella on oma suuntansa. 

Missä siis olemme nyt vuotta myöhemmin?

Meillä on yksittäisiä toivonpilkahduksia kaikilla rintamilla. Moni yritys on vihdoinkin herännyt siihen, että paikalleen jääminen ei auta mitään. Reserviupseerikoulussa aikanaan opetettiin, että joukkueen joutuessa piiritykseen, tärkeintä on päättää mennä eteenpäin. Paikalleen jääminen tarkoittaa varmaa tappiota, mutta huonokin valinta voi säästää edes osan joukoista. Hyvällä tuurilla jopa kaikki selviävät. Tämä koskee myös koko suomalaista yrityselämää ja sitä kautta työllisyyttä.

Vaikka meille on annettu ymmärtää, että palkat ja työehdot ovat avain kasvuun, on paljon suurempi asia se, että uskallamme luoda uutta. Eräs puhelinyhtiön johtaja sanoi kymmenen vuotta sitten, että jos emme itse raiskaa omaa bisnestämme, tänne tulee joku muu, joka osoittaa asiakkaallemme, että me olemme palvelleet heitä huonosti. Meidän on uskallettava asettaa rima korkeammalle kuin ennen. Enkä puhu nyt mistään jokapäiväisestä kunnianhimon lässytyksestä, jota tunnutaan jaettavan vähän siellä ja täällä. Puhun siitä, että jokainen johtaja, jokainen työntekijä ja jokainen poliitikko, miettii mikä on oikeasti parasta mihin hän kykenee. Aloittaa siitä, että ylittää oman itsensä muiden iloksi. Ei siis käytä energiaansa voittaamaan seuraavaa taistelua itselleen, vaan voittamaan koko sodan. 

Jos viimeisen vuoden tulokset politiikan pelottelun seurauksista eivät vielä riitä näytöksi, niin sitten ihmisen täytyy olla todellinen puupää. Pelolla johtamisen aika meni jo. Nyt tarvitaan jotakin ihan muuta. 

Päivitys lauantaina klo 8.37

Olen silmäillyt Twitterissä käytäviä keskusteluja. Tänäkin aamuna isot johtajat valittavat kuinka ammattiliitot kävelivät hallituksen yli. Että kuinka traumaattista on se, että vallan saaneilla ei olekaan valtaa. Valta saadaan hankkimalla arvostusta, ei valittamalla sen puutetta. Milloinkahan alamme kuulla syvällisempää ajattelua siitä, miksi oikeasti olemme tässä tilanteessa?

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Reserviupseerikoulua ja mielikuvia sodasta ja piirityksestä. Mielestäni edustat suomalaisen yritysjohtamisen perinnettä puhtaimmillaan - siis sen perinteen, joka jälleenrakensi Suomen keskusjohtoisesti sotien jälkeen ja joka teki konkurssinsa suuressa lamassa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi - tuo käskytys ei lopuksi riittänyt globaaleilla markkinoilla, joissa kuluttajilla on ihan oikea valinnan vapaus.

"Meidän on uskallettava asettaa rima korkeammalle kuin ennen." Nyt ei ihan oikeasti ole kysymys siitä. Korkeushyppy on vaativa laji, joka ei Suomea johtavilta eläkeläisiltä suju enää vanhaan malliin. Se on vain hyväksyttävä ja vaihdettava lajia johonkin vähemmän repivään ja kuluttavaan - vaikka golfiin, jos siihen on varaa. On tunnustettava tosiasiat eli se, etteivät nuoret enää hypi tahdissamme aina yhä korkeammalle. Meillä ei ole tarjota heille vastineeksi pysyviä työsuhteita ja turvallisuutta eivätkä he välttämättä siihen pyrikään.

Nuorten näkökulmasta maailma on rikki. Mielekästä työtä ei ole tarjolla eikä työeläma tarjoa paljon muita elämyksiä kuin jatkuvia puheita riman korottamisesta. Vanha polvi ei tajua, että heidän tehtävänsä olisi ollut kauan sitten "fade-away." Kuten joku Hesarin uudessa Kuukausiliitteessä sanoi, eri asteisia toimettomia ja katkeria on pian Suomessa puolitoista miljoonaa.

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

"Kuten joku Hesarin uudessa Kuukausiliitteessä sanoi, eri asteisia toimettomia ja katkeria on pian Suomessa puolitoista miljoonaa."

Kun suhteutetaan Suomen puolitoista miljoonaa katkeraa ihmistä muun Euroopan väkilukuun, niin muualla Euroopassa katkeria ja toimettomia on jo toista sataa miljoonaa.

Rautasaappaiden kumu alkaa jo kuulumaan, kaukaa tosin, mutta ääni lähenee. Historia toistaa itseään.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö

Rautasaappaiden kumu kuuluu lähempää kuin luulisikaan. Vain kerran läntisessä historiassa katkeroituneet massat ovat kyenneet kukistamaan esivallan, nimittäin Venäjän bolsevikkien vallankumouksessa. Eikä siitäkään syntynyt mitään pysyvää muutosta. Aina muulloin läntinen sota on syntynyt valtaapitävien mielissä omien pelkojen käytyä sietämättömiksi. Ammattitaito arvioidaan sitten siitä, miten hyvin "torjuntavoitto" saatiin näyttämään katkeroituneiden alkuunpanemana. Järjestysvallan koneistot yhdessä "näkymättömän käden" kanssa pystyvät aina kukistamaan roskaväen aikeet.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö

Eilen huomasin, tässä rumien naisten hallitsemassa vähemmistöjen paratiisissa, kadulla vastaan kävelevän hyvin kauniin naisen. Kohdalleni ehdittyään kuulin hänen puhuvan kännykkään sitä kieltä jota yli 150 milj. ihmistä puhuu tuossa ihan lähellä.

Yksi maan vaikutusvaltaisista valituimpien valitsijoista, keskustan ex-puoluesihteeri Timo Laaninen on otettu erääseen viestintätoimistoon neuvonantajaksi USA:laiselle havittäjäkauppiaalle opastamaan suomalaisten päätöksentekijöiden sielunelämään.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö

Erällä palstalla otettiin hernettä nenään "rumien naisten hallitsemasta vähemmistöjen paratiisista".

Olen itseasiassa lainannut sen eräältä 1700 - luvun ranskalaiselta filosofilta joka siten määritteli pahimman kuviteltavissaan olevan yhteiskuntamallin.

Ne, joilla on valta valita, ottivat sittemmin vierelleen - kun vähän hallituksen muodostamisen aikaan provosoitiin- nätin naisen opetusministeriksi, eduskunnan puhemieheksi ja liikenneministeriksi.

Mutta niinhän rikkaat haluavat elää kuplassa!

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

- Kaikissa vellovissa keskusteluissa on yksi erityisen kiinnostava piirre. Meidän on pakko olla jossakin leirissä. Et voi olla samaan aikaan duunarin ja yrittäjän tai suuryrityksen puolella. Et voi myöskään olla korkeasti sivistynyt ja samalla keskustella vähemmän koulutettujen kanssa kasvotusten. Sinun on valittava ryhmäsi ja hyväksyttävä sen kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt. Ja ne säännöt ovat joskus huvittavampia kuin paraskaan satiiri.

Tota kuplateoriaa olen yrittänyt koko ikäni puhkoa, siinä ollenkaan onnistumatta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset