PasiSillanpää

Eilinen lakko oli arvattavissa jo kaksi vuotta sitten

Olen useaan otteeseen kritisoinut sitä tyylilajia, mitä politiikassa on käytetty työmarkkinauudistuksia haettaessa. Eilinen lakkopäivä sai palaamaan vanhoihin ajatuksiini ja päätin koota tähän kahden Uuteen Suomeen kirjoittamani blogin kautta näkemykseni, jonka osuvuutta saa jokainen arvioida ihan vapaasti:

13.9.2015 kirjoitin:

SIPILÄ JA EPÄLUOTTAMUKSEN RAKENTAMINEN

Juha Sipilä haluaa rakentaa parempaa Suomea, mutta hänen toimintatapansa lisäävät epäluottamusta.

Kun Sipilän hallitus ilmoitti pistävänsä järjestystä suomalaiseen työelämään, syntyi odotetusti kova meteli. Vasta seuraavana päivänä alkoi hiljalleen tipahdella lieventäviä uutisia siitä, että kiristyksiä tulisi myös muille kuin pienituloisille. Vastakkainasettelu oli kuitenkin ehtinyt jo syntyä.

Kun keväällä puuhattiin yhteiskuntasopimusta, Sipilä ilmoitti etukäteen soimuksen reunaehdot. Tilanne oli kuin kriisiyrityksessä, jossa toimitusjohtaja on laittanut verokortit sisältävät ruskeat kirjekuoret valmiiksi pyykkinarulle. Jos joku ei hyväksy toimitusjohtajan ilmoittamaa strategiaa, saa lähteä ulos ja ottaa verokorttinsa samalla mukaan.

Yhteen hiileen puhaltaminen tarkoittaa yhteistyön hakemista

Suomessa on aina arvostettu kovaa johtamista. Tästä historiasta johtuen vastakkainasettelu on ollut vahvaa. Olemme mielummin halunneet näyttää omaa voimaamme, kuin olleet aktiivisesti hakemassa yhteistyötä. Suomettuminen ja konsensus ovat tässä maassa kirosanoja. Monessa muussa yhteydessä molempia voisi sanoa diplomatiaksikin. 

Vastakkainasettelusta johtuen muutokset onnistuvat meillä heikosti. Kukaan ei halua olla tilanteessa, jossa joku muu sanelee liiaksi omaa elämää. Sitä ei halua herra eikä narri. Silti me harrastamme sanelua, kuten Sipiläkin on tuonut hyvin selväksi. Mikäli hänen tavoitteeseensa ei sitouduta, hän aloittaa kurittamisen. Kaikella hyvällä Sipilän johtamisosaamista kohtaan, hyökkäämällä ja esittämällä ylipäällikkömäisiä otteita, ei luottamusta synny ja muutokset jäävät keskeneräisiksi.

Muutos onnistuu vain, jos asiat nähdään yhteisinä.

Miten luomme yhteisen tavoitteen

Saksa ja Ruotsi ovat maita, joihin mielellämme vertaamme Suomen taloutta. Vertaus on kuitenkin yleensä vaillinaista. Keskusteluissa vähätellään sitä asiaa, että Saksassa ja Ruotsissa työntekijöiden vaikutusvalta yrityksen toimintaan on merkittävästi vahvempaa kuin Suomessa. Suomessa ei ole edelleenkään tavatonta, että yritysten strategiat tehdään johdon workshopeissa ja ne annetaan tiedoksi henkilöstölle. Henkilöstön tehtäväksi jää toteuttaa suunnitelmaa. Hyvin usein suomalaisilla työntekijöillä on riittämättömät tiedot toiminnan pohjaksi ja syntyy tyhjäkäyntiä. Jäädään miettimään miksi näin on päätetty, mutta ei toimita.

Tilanne on sikäli hassu, että johtajien mielestä asiasta on puhuttu riittävästi ja ongelma pitäisi olla kaikkien ymmärtämä. Tässä kohdassa suuri osa suomalaisista johtajista reputtaa johtamiskoulun pääsykokeen. Sillä ei ole mitään merkitystä miltä johtajasta tuntuu. AInoastaan sillä on väliä, ymmärtävätkö ihimiset. Jos ymmärrystä on liian vähän, sitä ei lisätä sillä, että käsketään tekemään kaikesta huolimatta. Käskemällä saadaan kyllä asioita tapahtumaan, mutta ei pysyviä muutoksia. Asiat palaavat kriisin jälkeen vanhoille uomilleen ja mikään ei lopulta muutu.

Jos ja kun Sipilän hallitus haluaa pysyviä muutoksia suomalaiseen yhteiskuntaan, on sen itse osoitettava uutta johtamiskulttuuria. Ruotsin ja Saksan kokemukset ovat osoittaneet, että modernissa yhteiskunnassa dialogi on kaiken alulle paneva voima. Niin se on Suomessakin. Erästä menestynyttä kauppiasta haastatellessani, hän antoi parhaan johtamisopin, mitä olen johtajan suusta kuullut. "En koskaan pakota muutosta, vaan kuuntelen ja keskustelen. Ohjaan keskustelua, mutta ideat muutokseen tulevat henkilöstöltä. Tähän mennessä ne ovat aina tulleet sillä hetkellä, kun itse olen niitä toivonut". 

Juha Sipilä. En kadehdi paikkaasi, enkä pärjäisi sinun paikallasi varmaan kahta päivää. Mutta näin sivullisen silmin, Mannerheim on huonompi esimerkki kuin Nelson Mandela. Lujana esiintyminen voi lyhyellä tähtäimellä olla perusteltua, mutta silloin pitää hyväksyä se tosiasia, että pakolla tehty muutos ei ole pysyvä. Ensimmäisen mahdolisen hetken tullessa, kaikki palaavat vanhaan. Kulttuurimuutos vaatii aivan uudenlaista johtajuutta. Sitä emme ole vielä ensimmäisen 100 päivän aikana nähneet vielä riittävästi.

Ja kiitos sinulle Tommi Uschanov. Kirjoitit tänään erinomaisen HS artikkelin samaan aiheeseen liittyen.

 

Vain pari viikkoa myöhemmin (27.9.2015) kirjoitin näin:

PELOLLA JOHDETTU KANSA

Tällä viikolla on uutisoitu tutkimuksesta, jonka mukaan Nokia kaatui pelolla johtamiseen. Sama ongelma on valtiossa nimeltä Suomi. Kansaa on aina johdettu pelkojen kautta.

Aluksi uhat olivat ulkona. Yksinkertaisimmilaan ne olivat Neuvostoliitto ja USA. Maailmankaupan avautuessa uhaksi tulivat kasvavat taloudet ja niiden kyky sopeutua ja kehittyä. Mutta viime vuosina ongelmat ovatkin muuttuneet sisäisiksi. Me joudumme pelkäämään ihmisten pitkää elinikää, maahamme muuttavia ulkomaalaisia, kykyämme sopeutua teknologiseen murrokseen ja työpaikkojen uudistumista.

Meitä johdetaan samalla tavalla, mikä Inseadin tutkijoiden mukaan tuhosi Nokian.

Pelko saa jähmettymään ja itsekkääksi

Maslovin tarvehierarkiassa turvallisuuden tarve tulee välittömästi perustarpeiden kuten ruoan ja asunnon jälkeen. Turvallisuus on keskeinen tekijä muille tarpeille, joiden toteutuminen on lopulta ratkaisevaa nykyaikaisen yhteiskunnan menestykselle. Tarvitsemme luovuutta, yhteenkuuluvuutta ja yksiöllisiä mahdollisuuksia elää omaa elämää. Yhteiskunta, joka epäonnistuu turvallisuuden luomisessa, epäonnistuu luomaan uutta eikä saa ihmisiä välittämään toisistaan. Sellaisessa yhteiskunnanssa ihmiset tulevat itsekkäiksi.

Politiikassa eletään mielikuvilla ja vallitseva politiikan mielikuva on jo pitkään ollut pelko. Kyse ei ole yhdestä tai kahdesta poliitikosta, vaan kokonaisesta kulttuurista. Pelko on tarttunut muuhun kansaan niin hyvin, että nyt pelkoa myyvät myös työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt ja jopa yksittäiset yrittäjät ja johtajat. Haluan sanoa tämän provosoiden, mutta meillä on uskomattoman surkeat johtajat. Kaikkialla. Heidän tehtävänsä on tuoda ratkaisumalleja, toivoa ja suuntaa. Mutta heidän suustaan tulee pelottelua, ratkaisukyvyttömyyttä, valittamista ja jopa täydellistä näköalatomuutta. Meitä johdetaan sivistyneellä tavalla huutaen. Se on niin sivistynyttä, että emme edes huomaa sitä.

Nokian ja Suomen tie

Nokian ja Suomen tien vertaaminen on ollut suosittua viime vuosina. Yksi syy sen jatkumiseen on siinä, että todellisten syiden selvittäminen vie aikaa. Johtaja ei helpolla myönnä omia virheitään. Niin tapahtuu ehkä Japanissa, jossa virheen tehneen yrityksen johtaja tulee televisioon itkemään ja kertomaan kuinka pahoillaan on yrityksen tekemästä virheestä. Suomessa sellainen johtaja lähetettäisiin saman tien suljetulle osastolle.

Suomalaisen johtajan karikatyyri on edelleenkin insinöörimäisesti johtava (tämä ei ole piikki Juha Sipilälle), tosiasioihin väitteensä perustava ja asiallinen. Meillä on jäänyt kokonaan huomioimatta se tosiasia, että sellaisen johtajan asema on ohi. Se on ollut sitä jo monta vuotta. Start-up yritysten menestyskin perustuu enemmän intoon ja tunteiden paloon, kuin faktoilla johtamiseen. Faktoja tarvitaan, mutta niiden asema on siirtynyt päätöksentekoa ohjaavaksi, ei niiden ydinsisällöksi.

Nokiankin johtaminen siirtyi innovatiivisesta riskien ottamisesta numerojohtamiseen. Kun tulokset eivät vastanneet johtajien odotuksia ja johtajia pelättiin, henkilöstö ryhtyi kaunistelemaan totuutta. Niinhän meillä on tapahtunut myös valtiossa nimeltä Suomi. Jokainen eturyhmä puolustaa omaa oikeuttaan ja omia arvojaan. Me pelkäämme kaikkea mikä liikkuu ja nykyaikaisessa yhteiskunnassa kaikki todellakin liikkuu.

Mitä siis pitää tehdä

Suomen muutos tapahtuu vasta kun tunnetaso saadaan oikeaksi. Faktat ovat oikeasti meidän pienin ongelma. Olen valmis väittelemään tästä kenen kanssa tahansa. Suurinta johtajuutta on löytää toivoa siinäkin tilanteessa, missä kaikki näyttää mahdottomalta. Mahdotonta tilannetta ei nimittäin ole olemassa. Etenkään sitä ei ole valtiolla. Valtio ei voi mennä konkurssiin. 

Kaikkien päättäjien on mietittävä sitä mitä he sanovat. Jos joku päättäjistä vielä luulee, että emme ymmärrä olevamme hukkumassa tunnin päästä ja että lapsenlapsemme on jo myyty orjiksi kaukomaille, hän ei ole seurannut yhteiskunnallista keskustelua lainkaan. Nyt johtajilta odotetaan kykyä ottaa kiinni tunteista. Englanniksi sitä sanotaan leadershipiksi. Kyvyksi ohjata, antaa suuntaa, tuoda toivoa, intoa, energiaa. Siihen sopivat erittäin huonosti viittaukset suuriin sotiin, esi-isien uhrauksiin ja velkaamme yhteiskunnalle.

Leadershipiä on kertoa missä näkyy valo. Sitä on kyky ottaa ihmiset mukaan, saada heidät ottamaan vastuuta itsensä ja muiden puolesta ja uskoa parempaan. Suomella on maailman kärkiluokkaa olevat mahdollisuudet menestyä, mutta meillä on maailman harmaimmat, äksyimmät ja negatiivisimmat johtajat.

Pyydätte kansalta kykyä uudistua. Muistakaa, että osa uudistumista on uudistaa johtaminen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

Eilinen kohellus oli säälittävää katseltavaa.

Se ei edes onnistunut siinäkään. AY-syndikaatti yritti kaataa hallitusta tai ainakin horjuttaa.

Ne pitää laittaa verolle kuten muutkin kuolevaiset.

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

#2
Tuo oli Vellulta osuva kuvaus kohelluksesta.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino Vastaus kommenttiin #3

Yritin kuvata sitä kujaa missä olet

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset